Lohikalojen vetouistelu

Lohen vetouistelu

Järvien lohikalojen uistelussa pääsee kevyesti alkuun kevään ja syksyn sesongeissa. Kaloja pystyy narraamaan pinnan tuntumasta varsin yksinkertaisin välinein, esimerkiksi parin vavan kanssa mökkijärvellä soutu-uistellen. 

Tärkeimmäksi seikaksi saaliin saamiseksi muodostuu ensisijaisesti paikkatuntemus. Tähän auttaa perimätieto kalojen olinpaikoista eri vuoden aikoina. Jos innostus lisääntyy, voi välineistöä alkaa pikkuhiljaa kartuttamaan ja lisätä mahdollisuuksia tavoittaa kalaa paremmin karttaplotterin, kaikuluotaimen sekä useampien vieheiden ja painotusvariaatioiden kautta. Tässä artikkelissa käydään läpi hieman perusteita järvilohen ja -taimenen uistelusta ja tavasta käyttää uistelukalustoa. 

Mistä kalan tavoittaa?

Aktiiviset lohikalat seuraavat pitkälti syvänteiden kuore- ja muikkuparvien liikkeitä. Tuulen puoleisten rantojen penkkoihin pakkautuu usein syöttikaloja, joita lohikalat saalistavat parvessa. Myös keskellä syvänteitä olevien harjanteiden ympärykset ovat usein hyviä alueita. Korvaamattomia apuvälineitä uistelussa ovat plotteri sekä kaikuluotain. Uistelu kannattaa keskittää alueille, joilta löytyy paljon pikkukalaa ja varsinkin, jos kaikuluotain näyttää syöttikalaparvia tiiviinä, ”pallomaisina” muodostelmina, petokalaa on silloin lähettyvillä. Järvitaimenet ja -lohet uivat osin samoissa paikoissa ja käyttävät ravintonaan samoja kaloja, mutta niiden käyttäytymisessä on myös eroja. 

Taimen

Keväällä, heti jäiden lähdön jälkeen, järvitaimenen voi tavoittaa matalista lahdista, joissa vesi lämpenee ympäröiviä alueita lämpimämmäksi. Kevätauringon lämmittäessä pintavettä, myös selkävesien penkanreunojen pintavedet voivat antaa tärppejä. Osa järvitaimenista nousee järveen laskeviin jokiin, kutemaan pyrkivien kuoreparvien perässä. Virtaavassa vedessä kalan tavoittaa yleensä miedomman virran puolelta. Parhaat ottihetket ajoittuvat usein auringon nousun ja laskun yhteyteen. Hetkittäisiä aktiivisia piikkejä tulee kuitenkin pitkin päivää. 

Kesällä taimen siirtyy syvimpiä syvänteitä ympäröivien penkkojen reunoille. Aktiivisten kalojen oleskelusyvyys myötäilee pitkälti kuore- ja muikkuparvien uintisyvyyksiä. Lähtökohtaisesti taimenet viihtyvät keskikesällä harppauskerroksen tuntumasta (noin 10 m). Joskus taimenen pystyy tavoittamaan myös keskellä kesää aivan pinnasta, kun aktiiviset, ruokailevat taimenet piipahtavat hetkellisesti siellä saalistamassa. Nämä erityishetket ajoittuvat yleensä auringon nousun ja laskun aikoihin. 

 Syksyllä, veden viiletessä 12 asteen paikkeille, taimenet nousevat saalistamaan syvänteiden laitavesien pintakerroksiin. Näihin aikoihin ei ole epätavallista saada järvitaimenia ja järvilohia sekaparvista ja tärppejä voi tulla yhtä aikaa monesta eri syvyydestä. Veden viiletessä lisää, alle kahdeksaan asteeseen, kutukarikoita etsivät muikut ja matalaan siirtyvät kuoreet saavat peräänsä saalistavia taimenparvia. Marras-joulukuussa taimenia saadaankin matalista vesistä saarien ja karikoiden ympäriltä. Parhaat ottihetket ajoittuvat usein aamulla kello 9–11 ja iltapäivällä 13–15 välisiin haarukoihin. 

Järvilohi

Keväällä järvilohia tavoittaa syvänteiden saaliskalaparvien oleskelualueilta. Lohi voi keväällä tärpätä aivan pinnasta tai kymmenen metrin syvyydestä, joten vieheiden painotukseen kannattaa laittaa hajontaa ja säätää painotusta tapahtumien mukaan. 

Kesällä järvilohi siirtyy saalistamaan harppauskerroksen alapuolelle. Lohi ei ole lämpimän veden ystävä ja saalistaa tämän vuoksi pääasiassa yli kymmenen metrin syvyyksissä. Ottipaikkojen kartoittaminen kannattanee aloittaa järven syvimpien kohtien ympäriltä ja seuraamalla tiiviisti kaikuluotaimen antamaa dataa. Takilat nousevat arvoon arvaamattomaan ja yhteen takilaan voi virittää vaikka kolmekin vapaa, että saadaan enemmän uistimia kerralla potentiaalisiin ottisyvyyksiin (10–25 m). 

Kun vesi viilenee syksyllä 12 asteen alapuolelle, alkavat järvilohet uskaltautua lähemmäs pintaa. Saalistavat järvilohiparvet löytyvät usein 20–40 metrin vedestä, alueilta, joiden ympärillä on vieläkin enemmän vettä. Tämä on aikaa, jolloin järvärit ja taimenet paikoin saalistavat jopa sekaparvissa ja aktiiviset lohikalat tärppäävät vieheisiin eri syvyyksistä 2–8 m pinnan alta. Veden viiletessä alle kymmenen asteen, lohet tavoitetaan usein vieläkin melko saman kaltaisilta alueilta kuin aiemmin, mutta syönnöstäminen tapahtuu vieläkin lähempänä pintaa. Järvilohilla on syysaikaan yleensä lyhyitä syöntipiikkejä pitkin päivää ja usein paras saalis saadaan, kun keskitetään kalastus ensimmäisen tärpin antaneen alueen läheisyyteen. 

Välineet

Plaanarit ja painotus 

Kalan saannin todennäköisyyttä saa parannettua huomattavasti käyttämällä plaanareita ja painottamalla uistimia V-muotoon uistelupainojen avulla. V-muoto tarkoittaa sitä, että vieheiden painojen määrää kasvatetaan plaanariviuhkan ulkolaidalta venettä kohti tultaessa. Jos uistellaan esimerkiksi neljällä plaanarilla per puoli, voi painotuksen osalta testata kylmässä vedessä 10 g, 30 g, 50 g ja 80 g painoja. Lämpimässä kaikkien edellä mainittujen paikalle kannattanee vaihtaa pykälää isommat vaihtoehdot ja voihan eri puolilla venettäkin vielä vetää erilaisia painotusvariaatioita. 

Paino kannattaa asentaa niin kauaksi uistimesta, että se ei vaikuta uistimen uintiin ja antaa hieman pelivaraa siimaan, kun painoa vasten liukunutta plaanaria irrotetaan saalista ylös kelattaessa. Esimerkiksi noin 10 m vieheen etupuolelle asetettu paino on osoittautunut hyvin toimivaksi. 

Vapautuspituuksien matkat vieheestä plaanarille kannattaa porrastaa niin, että vapautuspituus hieman lyhenee ulkolaidalta venettä kohti siirryttäessä. Vieheen ja plaanarin väliset etäisyydet voi porrastaa esimerkiksi neljän plaanarin osalta 40 m, 35 m, 30 m, 25 m -variaatiolla.

Takila

Takilan avulla mahdollisuus saada lohikaloja ympäri avovesikauden lisääntyvät merkittävästi. Kahdella takilalla 10 m ja 5 m syvyyksiin porrastamalla saa saalista sekä nostettua uteliaita kaloja syvyyksistä katselemaan muita, pinnemmassa uivia ottipelejä. Takilassa voi kokeilla myös houkutuslevyä kuulan perässä ja laittaa vieheen hieman levyn yläpuolelle välilaukaisimella. Myös useamman kuin yhden vieheen kiinnittämistä yhteen takilalaitteeseen välilaukaisimien avulla kannattaa kokeilla. 

Takilan takana toimivat vieheen vapautuspituudet löytyvät yleensä väliltä 5–15 m. Useampaa takilavapaa käytettäessä vaparit kannattaa porrastaa edellä mainitulle välille kalastavuussyistä, mutta myös siksi, ettei vieheet mene sekaisin käännöksissä. 

Koska lohikaloja uistellaan joskus suhteellisen kovalla vetonopeudella, kannattaa takilan kuulan muoto valita hyvin vettä halkovaksi ja kuula saa olla melko painava, esim. 6 kg. Takilan mukaan tulee usein teräsvaijeri, joka saattaa pitää ulisevaa ääntä vedessä. Jos ääni muodostuu häiritseväksi, kannattaa vaijerin tilalle vaihtaa takilanaru.

Vieheet 

Järvilohi ja -taimen nappaavat olosuhteitten mukaan hyvin vaappuun, täkyraksiin ja vetopeltiin. Jokaisella edellä mainitulla viehetyypillä vaikuttaa olevan sesongissa omat huippuhetkensä. 

Vaaput 

Järvien lohikalat kelpuuttavat elinalueensa luontaisen ravinnon koon mukaan yleensä hyvin 7 cm-14 cm mittaisia vaappuja. Vaappujen uinti saa olla yli 14 asteen vedessä melko aggressiivinen haun suhteen. Vesien viiletessä uintia kannattaa usein säätää niin, että vieheen potkua tihennetään. Kylmään veteen kannattaa testata viehettä, jossa on pitkä, liukuva haku ja tiheä runkopotku. Lisäksi on hyvä testata pelkistetysti tirisevää vaappua, joka saa epäsäännöllisyytensä käännöksistä sekä nopeuden muutoksista. Äärimmäisen kylmässä kevätvedessä talven kangistamat lohikalat voi saada ottamaan uistelemalla hitainta mahdollista nopeutta vaapulla, jonka uinnin potku ja haku on säädetty maksimaalisen suureksi. 

Toimivat vieheiden värit ovat hyvin paikka- ja vuodenaikakohtaisia. Yleensä ei kuitenkaan mennä kovin kauas metsään, jos laitetaan uimaan jokin luonnollisen ravinnon jäljitelmä hillityillä lisähöysteillä. Varsinkin alku- ja loppukauden aktiivisissa sesongeissa myös fluoresoivat ärsykevärit alkavat pelata. Lisää värivalinnasta voi lukea artikkelista: https://purhu.fi/2017/04/27/vieheen-varin-valinta/ 

Vetonopeus 

Kaikista toimivin vetonopeus on melko päiväkohtainen ja nopeutta kannattaa muutella niin pitkään, kunnes tärppejä alkaa tulla. Usein tulosta tulee, kun uistellaan 3–4 km/t. Toiset tykkäävät vetää pitkälti yli neljän, jopa kuuden kilometrin tuntinopeuksia ja saavat saalista. Joskus taas 2,5 km/t tuntumassa pyörivä nopeus antaa tärppejä, varsinkin, jos käytössä on täkyraksit. Vieheiden nopeuksiin ja sitä kautta uinteihin saa epäsäännöllisyyttä luonnollisesti myös käännöksin ja silloin tällöin juuri nämä nopeuksien muutokset saavat kalan ottamaan, joko kiihtyviin ulkokaarroksen tai hidastuviin sisäkaarroksen vieheisiin.